Aamu oli purevan kylmä, kun liukastelin pysäkille Kalliossa.
Bussi 23 kurvasi kulman takaa, ja porukka pakkautui kyytiin, takit kahisivat.
Kaivoin puhelimen taskusta, mutta sormet olivat kohmeessa, joten sain mobiililipun auki vasta juuri ennen piippausta.
Kuljettaja vilkaisi peilin kautta ja nyökkäsi, ja bussi nytkähti liikkeelle kohti keskustaa.
Vieressä seisova mummo huokaisi, että vaihto ratikkaan on aina arpapeli, jos liikenne takkuaa.
Nyökkäsin ja tarjouduin auttamaan, koska hänellä oli kaksi painavaa kassia, ja sovittiin että painan stop-nappia ajoissa.
Töölönlahden kohdalla bussi jäi hetkeksi jumiin, mutta tunnelma pysyi rauhallisena, sillä kuljettaja kertoi, että otetaan kiertotie.
Jäimme pois Rautatientorilla, missä ratikka 3 jo kilahteli pysäkillä, ja ehdimme kyytiin viime hetkellä.
Raitiovaunussa istumapaikkaa ei löytynyt, mutta ikkunoista näkyi meri, ja juttelimme mummon kanssa siitä, miten talvella ihmiset ovat hiljaisempia.
Seuraavalla pysäkillä autoin hänet ulos, ja hän kiitti niin lämpimästi, että poskia kuumotti pipojen alla.
Minä jatkoin vielä pari pysäkkiä, laitoin puhelimen äänettömälle ja hengitin syvään, koska julkisilla matkustaminen vie aikaa mutta antaa hetken katsoa kaupunkia.
Kun jäin pois Ruoholahdessa, tajusin pitäneeni pientä retkeä omassa kaupungissa, vaikka olin vain menossa töihin.